lauantai 26. elokuuta 2017

Tätä en julkaise. Ehkä. Päivällä pyörittelin sanoja päässäni, siinä työpäivän aikana se on niin helppoa, mutta saisipa sanat siitä suoraan tänne. Tai olisinpa ollut töiden jälkeen riittävän virkeä jaksaakseni ne tuoreeltaan kirjoitella ylös. Vaan en jaksanut ja nyt ei jotenkin saa sitä ajatusta muokattua enää sanoiksi.

Eräässä harrastusporukassa puhuttiin, miten "sen ei tarvitse olla täydellisen oikein, tärkeintä on luoda illuusio oikeasta". Olen luonut illuusion omasta elämästäni, ulospäin näytän miten kaikki on hyvin, viihdyn juuri näin ja olen tyytyväinen, itseeni, elämääni, kaikkeen. Enimmäkseen uskon siihen itsekin. Kuitenkaan ei tarvita kuin pari sinänsä mitätöntä kommenttia ja illuusio särkyy. Tiedän ettei henkilö tarkoittanut pahalla, mutta osui vain huonoon hetkeen, arkaan paikkaan, siihen kohtaan säröistä sielua, joka saa sen murenemaan. Sitä tajuaa haluavansa ja jollain tavalla tarvitsevansa jotain, mitä ei koskaan tule, minkä toteutuminen on niin kaukainen haave - ehkä haave ei tässä ole edes oikea termi -  että kipeää tekee. Enemmin henkistä kipua kuin fyysistä, mutta välikö hällä, tunne on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Sitä alkaa nähdä asioita mitä ei ole, koska haluaa. Negatiivisia, positiivisia, ihan vaan asioita. Mörköjä sängyn alla, sateenkaaria ja yksisarvisia. Hetkittäin niihin uskoo, ennen kuin taas muistaa ja tajuaa, että ei, ei sitä oikeasti ole. Illuusio. Päiväunia ja painajaisia. Hykerryttäviä iloisia ajatuksia, murskaavia negatiivisia ajatuksia, jolloin tekee vain mieli käpertyä sänkyyn peiton alle ja itkeä itsensä uneen, kunnes. Kunnes mitä? Kunnes jonkun mystisen asian seurauksena kaikki muuttuu ja olen uusi ihminen? Kunnes joku ravistaa kuvitteellista lumisadepalloa, jonka sisällä elän ja asiat muokkautuvat uuteen uskoon?

Sitten toisaalta tulee kommentti, jolla taas muistutetaan, että et ole mitään, eikä susta koskaan tule mitään, tyydy siihen mitä olet sattunut saamaan ja lakkaa kuvittelemasta mitään enempää.

Kaikkea ei vaan voi korjata. Joitain asioita olisi pitänyt tehdä kauan sitten, jotta voisi nyt tehdä jotain muuta. Perustukset pitää olla kunnossa, että on jotain minkä päälle rakentaa. Halkeamat perustuksissa voi korjata, mutta se pohja pitää olla.  "Aina voi muuttua" ne sanovat. "Koskaan ei ole liian vanha opettelemaan uutta" ne sanovat. Niin helppoa sanoa, niin vaikea tehdä jotain oikeasti. Tai ei vaikeaa. Pelottavaa. Mahdotonta. Ympärilläni on niin tiiviit muurit suojana maailmaa vastaan, että niiden murtamiseen ei omat voimat riitä. Siihen pitäisi saada ulkopuolelta apua, oikealta, osaavalta taholta. Mutta kun. Miten selittää kenellekään jotain mitä et itsekään ymmärrä tai osaa pukea sanoiksi. Miten voisi vaatia ketään ymmärtämään. Edes niiden, joiden pitäisi ymmärtää, saati niiden joiden vain haluaisi ymmärtävän. Haluanko edes, kun on niin paljon helpompi jatkaa näin.

Kai tämä tästä. Tomorrow is a brand new day. Kerään sieluni sirpaleet ja liimaan ne taas kasaan. Kuka tietää vaikka joskus vielä löytäisin sen liiman, joka oikeasti pitää palat kasassa. Siihen päiväuneen uskoen. <3 "No matter how dark the world seems now, the sun will rise on a new day. Tomorrow the possibilities are endless."

Kahden vaiheilla painanko "julkaise" vai "tallenna". Toinen antaisi mahdollisuuden katua tätä huomenna.

Pari viikkoa myöhemmin: Julkaisin. Poistin. Julkaisen taas. :D Miksi kirjoittaa, jos se jää vain omiin arkistoihin. Kuitenkin luen tän uudestaan ja uudestaan. Ei tästä kukaan muu kuitenkaan ota tolkkua, en ehkä itsekään enää myöhemmin tavoita enää niitä samoja ajatuksia. Joku ymmärtää tän väärin, mutta niinhän sanojen kanssa aina käy. Joku löytää tästä ehkä omia ajatuksiaan, niinkin sanojen kanssa joskus käy. Viimeinen klikkaus, ja se on siinä, viis siitä mitä kukaan muu ajattelee. Minun blogi, minun ajatukset. Voit aina jatkaa matkaasi eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti