tiistai 29. elokuuta 2017

Pitääkö se muka oikeasti uskoa, että syksy olisi taas täällä? Sunnuntaiaamuna heräsin siihen, että hanhet tekivät taas matkaa kohti lämpimiä, innokas honksotus raikasi taivaalla. Arjen koittaessa otin kiltisti pitkähihaisen pusakan aamulla päälleni töihin lähtiessä. Niin ja työkaveri aamulla totesi, että 4 kuukautta jouluun. Sekin vielä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä ennen vuodet vaan olivat pidempiä!

No juu, eipä tänään sen kummempia höpinöitä, kunhan pidän puoliväkisin tän elossa.

lauantai 26. elokuuta 2017

Tätä en julkaise. Ehkä. Päivällä pyörittelin sanoja päässäni, siinä työpäivän aikana se on niin helppoa, mutta saisipa sanat siitä suoraan tänne. Tai olisinpa ollut töiden jälkeen riittävän virkeä jaksaakseni ne tuoreeltaan kirjoitella ylös. Vaan en jaksanut ja nyt ei jotenkin saa sitä ajatusta muokattua enää sanoiksi.

Eräässä harrastusporukassa puhuttiin, miten "sen ei tarvitse olla täydellisen oikein, tärkeintä on luoda illuusio oikeasta". Olen luonut illuusion omasta elämästäni, ulospäin näytän miten kaikki on hyvin, viihdyn juuri näin ja olen tyytyväinen, itseeni, elämääni, kaikkeen. Enimmäkseen uskon siihen itsekin. Kuitenkaan ei tarvita kuin pari sinänsä mitätöntä kommenttia ja illuusio särkyy. Tiedän ettei henkilö tarkoittanut pahalla, mutta osui vain huonoon hetkeen, arkaan paikkaan, siihen kohtaan säröistä sielua, joka saa sen murenemaan. Sitä tajuaa haluavansa ja jollain tavalla tarvitsevansa jotain, mitä ei koskaan tule, minkä toteutuminen on niin kaukainen haave - ehkä haave ei tässä ole edes oikea termi -  että kipeää tekee. Enemmin henkistä kipua kuin fyysistä, mutta välikö hällä, tunne on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Sitä alkaa nähdä asioita mitä ei ole, koska haluaa. Negatiivisia, positiivisia, ihan vaan asioita. Mörköjä sängyn alla, sateenkaaria ja yksisarvisia. Hetkittäin niihin uskoo, ennen kuin taas muistaa ja tajuaa, että ei, ei sitä oikeasti ole. Illuusio. Päiväunia ja painajaisia. Hykerryttäviä iloisia ajatuksia, murskaavia negatiivisia ajatuksia, jolloin tekee vain mieli käpertyä sänkyyn peiton alle ja itkeä itsensä uneen, kunnes. Kunnes mitä? Kunnes jonkun mystisen asian seurauksena kaikki muuttuu ja olen uusi ihminen? Kunnes joku ravistaa kuvitteellista lumisadepalloa, jonka sisällä elän ja asiat muokkautuvat uuteen uskoon?

Sitten toisaalta tulee kommentti, jolla taas muistutetaan, että et ole mitään, eikä susta koskaan tule mitään, tyydy siihen mitä olet sattunut saamaan ja lakkaa kuvittelemasta mitään enempää.

Kaikkea ei vaan voi korjata. Joitain asioita olisi pitänyt tehdä kauan sitten, jotta voisi nyt tehdä jotain muuta. Perustukset pitää olla kunnossa, että on jotain minkä päälle rakentaa. Halkeamat perustuksissa voi korjata, mutta se pohja pitää olla.  "Aina voi muuttua" ne sanovat. "Koskaan ei ole liian vanha opettelemaan uutta" ne sanovat. Niin helppoa sanoa, niin vaikea tehdä jotain oikeasti. Tai ei vaikeaa. Pelottavaa. Mahdotonta. Ympärilläni on niin tiiviit muurit suojana maailmaa vastaan, että niiden murtamiseen ei omat voimat riitä. Siihen pitäisi saada ulkopuolelta apua, oikealta, osaavalta taholta. Mutta kun. Miten selittää kenellekään jotain mitä et itsekään ymmärrä tai osaa pukea sanoiksi. Miten voisi vaatia ketään ymmärtämään. Edes niiden, joiden pitäisi ymmärtää, saati niiden joiden vain haluaisi ymmärtävän. Haluanko edes, kun on niin paljon helpompi jatkaa näin.

Kai tämä tästä. Tomorrow is a brand new day. Kerään sieluni sirpaleet ja liimaan ne taas kasaan. Kuka tietää vaikka joskus vielä löytäisin sen liiman, joka oikeasti pitää palat kasassa. Siihen päiväuneen uskoen. <3 "No matter how dark the world seems now, the sun will rise on a new day. Tomorrow the possibilities are endless."

Kahden vaiheilla painanko "julkaise" vai "tallenna". Toinen antaisi mahdollisuuden katua tätä huomenna.

Pari viikkoa myöhemmin: Julkaisin. Poistin. Julkaisen taas. :D Miksi kirjoittaa, jos se jää vain omiin arkistoihin. Kuitenkin luen tän uudestaan ja uudestaan. Ei tästä kukaan muu kuitenkaan ota tolkkua, en ehkä itsekään enää myöhemmin tavoita enää niitä samoja ajatuksia. Joku ymmärtää tän väärin, mutta niinhän sanojen kanssa aina käy. Joku löytää tästä ehkä omia ajatuksiaan, niinkin sanojen kanssa joskus käy. Viimeinen klikkaus, ja se on siinä, viis siitä mitä kukaan muu ajattelee. Minun blogi, minun ajatukset. Voit aina jatkaa matkaasi eteenpäin.
Jostain syystä olen viime aikoina miettinyt taas ihmisiä ja ihmisten ajatuksia. Tai toimintaa pikemminkin. Sitä miten erilaisia me olemme. On niitä, joille muut ihmiset ovat olemassa vain omien tarpeiden tyydyttämistä varten, kun itse kaipaa kuuntelijaa, apua fyysisesti tai taloudellisesti. Toisinpäin homma ei koskaan toimi. Sitten on niitä, jotka ovat se kuunteleva ja auttava osapuoli. Aina. Itse ei osaa apua pyytää, tai ei kehtaa tai jos joskus pyydät, tulee vastauksena vain "en mä nyt kerkee, pysty, osaa, katotaan toiste". Äkkiä sitä oppii, että pitää itse vain selvitä. Mutta miten kauan sama ihminen jaksaa olla se kuunteleva osapuoli, olkapää jota vasten itkeä? Niin mielellään kun sitä auttaakin, niin jossain vaiheessa vaan omat voimat loppuu. Ei vaan jaksa viikosta ja kuukaudesta toiseen kuunnella samoja ongelmia, joitten hoitoon ihan oikeasti tarvitsisi ammattilaisapua, ei pelkästään kuuntelevaa kaveria. Yhden tälläisen kanssa oli pakko pistää kokonaan välit poikki, kun jokainen puhelu oli samaa lätinää. Ehkä mä olen huono ja itsekäs ihminen, mutta sitten olen. Ainakin omaa oloa se helpotti, ennen pitkää. Ei enää tarvinnut ahdistua valmiiksi puhelimen soidessa, ei keksiä tekosyitä miksi en lähtisi kahville tai tän tyypin kohdalla se yleensä tarkoitti muutamaa olutta siinä ajassa kun minä lipitin ehkä yhden siiderin tai limun. Juu ei, en jaksanut. Eikä tämäkään ihminen nähnyt omissa toimissaan mitään vikaa. Häntä pitää ymmärtää koska hänellä on vaikeaa. Enköhän minäkin ole takanapäin saanut oman osani haukuista, kuten kaikki muutkin kaverinsa. Mutta olkoon, onnea matkaan.
EI tämä tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi kuuntelijana, kun joku sellaista tarvitsee. Onhan se toisaalta hieno huomata olevansa sellainen, jolle voi puhua, johon jollain tavalla voi luottaa. Ja kun elämässä on muutakin kuin ne ongelmat (tiedätte kyllä keitä olette <3 ).

Sitten on nämä, jotka on aina palvelun tarpeessa. Autat muutossa, koirienhoidossa, lainaat rahaa, teet sitä tai tätä pikkupalvelusta. Ai että apu toimisi toiseen suuntaan?  Lainatkin maksettaisiin takaisin? Enpä taida henkeäni pidätellen odottaa... Röyhkeimmät pyytävät ihan pokkana työkseen jotain tekevää "avuksi", kahvipalkalla tai ihan muuten vaan. Kun "sultahan se sujuu niin näppärästi, kun oot ammattilainen". Jos sitten yrittäjä erehtyy sanomaan, että joo, tää ois laskutettavaa työtä sitten ja ihan näillä mun virallisilla liksoilla, niin ollaan loukkaantuneita. Ehkei sitä ajattele työksi, jos itse tekee jotain toimistohommaa, mitä ei voi tehdä naapurin tai sukulaisen hyväksi eli kukaan sua pyydä pikkukeikalle kahvipalkalla. Vaan olepa siivooja, lääkäri, tietokoneheppu (no en minä tiedä niille oikeita nimikkeitä :D ), autonfiksaaja, kampaaja... "Voisitsä vähän..." Juu en.

Yksi ärsyttävimpiä ihmistyyppejä on ne, jotka ovat itse viimesen päälle täydellisiä, mutta isoon ääneen muistavat tehdä numeron muiden virheistä. Tai ei, eihän toki kyseessä ole virheet vaan ihan tarkoitukselliset huijausyritykset ja rikollinen toiminta ja petokset... Sitähän sen täytyy olla, jos kaupan kassalla saat rahasta väärin takaisin? Tai ostat tuotteen, joka ei toimikaan odotetulla tavalla, tietysti syy on myyjän ja kaupan, ei suinkaan vikaa voi olla yksittäisessä tuotteessa tai siinä, että olisit hankkinut väärän tuotteen. Näitä tyyppejä kuuluu valitettavasti lähipiiriin. Luonnollisesti virheestä ei voida asiallisesti huomauttaa paikanpäällä, vaan tehdään iso numero # -merkintöineen netissä, mainiten toki nimeltä sekä yritykset että henkilöt. Anteeksi vaan, mutta ei ihan asiallista toimintaa. Varsinkin kun itsekin tekee virheitä, kertoo toki niistäkin, mutta naureskellen kun tuli vähän töpättyä. Niin, entäs jos se toinen osapuoli toimisi kuten sinä, nostaisi ison äläkän somessa? Joo, ei niin voi tehdä, eihän? Tein tosiaan sen virheen, että pitkästä aikaa silmäilin tiettyjen henkilöiden Facebook-profiileja. Ei olisi pitänyt. Mikään ei ole muuttunut sitten viime vuoden vai milloin viimeksi noita katsoinkaan. Suljetaan taas mappi-öö:hön, kokeillaan vuoden päästä uudestaan. Tai ehkä opin sitä ennen?

Noin, saahan tästä nyt varmasti sen kuvan, että pidän itseäni muita parempana, lähes täydellisenä ihmisenä, jonka toiminta on ainoa oikea? Hienoa, koska se ei ollut tarkoitukseni. Toivon vaan, että ihmiset ottaisivat huomioon muutkin. Maailma olisi himpun parempi paikka meille kaikille. Itsekäs voi olla tiettyyn rajaan saakka, mutta muita ei saa vahingoittaa.