keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Äkkiä, ettei kaduta!

Pikainen päivitys ennen kuin alkaa kaduttaa. Tavoite ensi vuodelle:

- jokaista omistamaani leimasinta on käytettävä edes kerran (poislukien ne, joita on jo käytetty) tai saavat etsiä uuden kodin

- ei yhtään uutta leimasinta! ei. (taas poikkeuslupa niille lehden kylkiäisille, jos lehti on ostettu muusta syystä) Leimasin ei ole syy.

- opettele nyt lopultakin tekstaamaan, ei voi olla niin vaikeeta tarttua kynään ja mustepulloon!

Lisäbonusekstratavoitteena voisi olla helmien, huovutusvillojen ja nauhojen tehokäyttö? Kankaista puolet edes pois? I can do it. I think I can.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Vähän liikaa on melkein riittävästi, right?

Voi jösses! Mitä tekee ihminen viikonloppuna, kärsiessään taas kerran migreenistä? No luonnollisesti päättää tehdä leimasininventaarion. Siispä tuumasta toimeen, lipaston laatikot (kyllä, luit oikein) tyhjäksi, koko komeus sängylle (pöydän käyttäminen on niin last season -juttu hei) ja hommiin. Ensimmäinen ei-niin-iloinen ylläri oli, että nuo kirkkaat leimasimet alkuperäispakkauksista poistettuna on huono idea. Ne nimittäin reagoivat johonkin, luultavasti säilytyslaatikon vääränlaiseen muovilaatuun ja sulavat. Sulavat siis sillä tavalla, kuin nallekarkki auringossa. Onneksi ei mitään kovin uniikkia ja tärkeää ollut mennyt pilalle, mutta ainahan se harmittaa. Vaan eipä siinä mittään, ei se nimittäin tuossa määrässä näy, jos muutaman roskiin heittää.  Nuukana jätin silti pari osittain pilalle mennyttä jemmaan, koska ajattelin kokeilla saisiko niistä leikattua ehjiä osia ja käytettyä johonkin taustasuherruksiin, kiitos tästä oikestaan kuuluu Jehkottarelle.

Vaan miten ihmeessä sitten säilytän nuo irtoleimasimet? Kokeneemmat leimailijat ovat käyttäneet cd-levyn koteloita, mutta kun nekin tuntuvat pilaavan joko leimasimen tai sen kotelon. Koteloista viis, mutta ne leimasimet! Entä piirtoheitinkalvo? Tai laminointitaskut vedettynä laminointikoneen läpi? Fiksuintahan tietty olisi ottaa leimasimet supertehokäyttöön, jotta eivät ainakaan uusina sitten olisi tuhoontuomittuja. Mutta koska mä olen mitään fiksua tehnyt? :D Tilapäisesti (ette nyt naura siellä yhtään) lätkin leimasimia paperiarkkien väliin ja päälle leimasin kuvat, että tiedän mitä mistäkin löytyy. Tämähän ei toimi pidemmän päälle, koska eivät pysy paikoillaan eikä arkit kestä nostelua. Ja tuon laatikon luonnollisesti onnistun kippaamaan nurin ennen kuukauden loppua saletisti. Mutta näillä mennään toistaiseksi.

Tässä vaiheessa totesin, että ei jaksa enää, sormet oli pikimustat (joojoo, olisi pitänyt pyyhkiä ne leimasimet puhtaaksi ja rasvata kädet ennen operaation alkua). Näin pari iltaa myöhemmin sormet on jo melkein puhtaat... Vielä olisi läpikäymättä nuo alkuperäispakkauksissa olevat leimasimet. Ettekä nyt sano mitään, mutta tiättekö, siellä on muutama pakkaus, joita ei ole koskaan edes avattu. Muutama. Ihan vain muutama. Osa on lehtien mukana tulleita "ilmaislahjoja", osa johonkin Hyvään Ideaan ostettuja. Tai tosi hyvästä tarjouksesta löydettyjä. Mä voin niitä vielä käyttää ja tarvita johonkin, eikö? Ainakin nyt, kun ostin pitkän ja hartaan harkinnan jälkeen apuvälineen, jota ilman leimailu on arpapeliä. Ah, Heidin Korttipaja, tuo iiiihhaana nettikauppa joka niin kovin mielellään vastaanottaa rahani! Eikä suostu pyynnöistä huolimatta mulle myöntämään porttikieltoa. Huonoa palvelua? :D No ei, oikeasti ihan mahtavaa palvelua ja mitä sieltä ei löydy, sitä et tarvitse (paitsi jos löydät sen jostain muualta).

Ai joo, jos mä jossain vaiheessa rohkaistun, saatan liittää tähän postaukseen kuvan. Tai ehkä pari. Tai linkin nettialbumiin, jos tänne ei mahdu... Tässä vaiheessa tuli muuten mieleen, että ihan kaikki leimasimet ei olleet tuolla lipastossa, pari tuoreinta "yhtään leimasinta et enää osta, paitsi tän kun tää on tarpeellinen ja nätti eikä maksa paljon" -ostosta puuttuu. *huokaus*
*muoks* Huh, löytyivät eikä niitä ylläreitä ainakaan vielä ole lisää löytynyt. Jospa nyt olisi kaikki tässä?

Mutta koska pitää välillä itseään kehuakin, niin kyllä mä sentään kesällä sain noita ison kasan myytyäkin ja tuossa jo sivusilmällä vilkuilin, että näissä olemassa olevissa olisi vielä poistoon joutavia. Jos saisi nuo omat mahtumaan yhteen laatikkoon ja loput pois? No, kahtotaan kuin käy.


Jatkamme tätä askartelukamojen inventaariopoistohärdelliä taas. Vannon!

*muoks 5.11.*
Joo, iso kasa lähti uuteen kotiin, mutta ihan sujuvasti nuo ei yhteen laatikkoon mahdu. Tai siis kun halusin ne tuollaisiin pieniin kannellisiin. Mutta kahteen mahtuivat sujuvasti ja jos lisi joku hyvä idea säilöä ne ilman tukipahveja ja pakkauksi, niin veisivät vähemmän tilaa. Vielä kolmas laatikko, mihin voisi laittaa leimasinmusteet, kohojauheet, musteenlevittimet, akryylipalikat...no kaikki ne tarpeelliset lisähärpäkkeet. Sitten kaikki laatikot tuohon samaan hyllyyn stanssausvälineistön kanssa ja kas, meillä on sujuva korttiaskartelukeskittymä kivasti siinä. Niin paitsi ne korttipohjat ja kuoret ei tietty olisi siinä, koska ei vaan mahdu, mutta ne on sujuvasti ja selkeästi omissa laatikoissaan jo nyt.

Okei, aijaa.com ei jostain syystä halua kuvia jakaa tänne.




tiistai 29. elokuuta 2017

Pitääkö se muka oikeasti uskoa, että syksy olisi taas täällä? Sunnuntaiaamuna heräsin siihen, että hanhet tekivät taas matkaa kohti lämpimiä, innokas honksotus raikasi taivaalla. Arjen koittaessa otin kiltisti pitkähihaisen pusakan aamulla päälleni töihin lähtiessä. Niin ja työkaveri aamulla totesi, että 4 kuukautta jouluun. Sekin vielä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä ennen vuodet vaan olivat pidempiä!

No juu, eipä tänään sen kummempia höpinöitä, kunhan pidän puoliväkisin tän elossa.

lauantai 26. elokuuta 2017

Tätä en julkaise. Ehkä. Päivällä pyörittelin sanoja päässäni, siinä työpäivän aikana se on niin helppoa, mutta saisipa sanat siitä suoraan tänne. Tai olisinpa ollut töiden jälkeen riittävän virkeä jaksaakseni ne tuoreeltaan kirjoitella ylös. Vaan en jaksanut ja nyt ei jotenkin saa sitä ajatusta muokattua enää sanoiksi.

Eräässä harrastusporukassa puhuttiin, miten "sen ei tarvitse olla täydellisen oikein, tärkeintä on luoda illuusio oikeasta". Olen luonut illuusion omasta elämästäni, ulospäin näytän miten kaikki on hyvin, viihdyn juuri näin ja olen tyytyväinen, itseeni, elämääni, kaikkeen. Enimmäkseen uskon siihen itsekin. Kuitenkaan ei tarvita kuin pari sinänsä mitätöntä kommenttia ja illuusio särkyy. Tiedän ettei henkilö tarkoittanut pahalla, mutta osui vain huonoon hetkeen, arkaan paikkaan, siihen kohtaan säröistä sielua, joka saa sen murenemaan. Sitä tajuaa haluavansa ja jollain tavalla tarvitsevansa jotain, mitä ei koskaan tule, minkä toteutuminen on niin kaukainen haave - ehkä haave ei tässä ole edes oikea termi -  että kipeää tekee. Enemmin henkistä kipua kuin fyysistä, mutta välikö hällä, tunne on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Sitä alkaa nähdä asioita mitä ei ole, koska haluaa. Negatiivisia, positiivisia, ihan vaan asioita. Mörköjä sängyn alla, sateenkaaria ja yksisarvisia. Hetkittäin niihin uskoo, ennen kuin taas muistaa ja tajuaa, että ei, ei sitä oikeasti ole. Illuusio. Päiväunia ja painajaisia. Hykerryttäviä iloisia ajatuksia, murskaavia negatiivisia ajatuksia, jolloin tekee vain mieli käpertyä sänkyyn peiton alle ja itkeä itsensä uneen, kunnes. Kunnes mitä? Kunnes jonkun mystisen asian seurauksena kaikki muuttuu ja olen uusi ihminen? Kunnes joku ravistaa kuvitteellista lumisadepalloa, jonka sisällä elän ja asiat muokkautuvat uuteen uskoon?

Sitten toisaalta tulee kommentti, jolla taas muistutetaan, että et ole mitään, eikä susta koskaan tule mitään, tyydy siihen mitä olet sattunut saamaan ja lakkaa kuvittelemasta mitään enempää.

Kaikkea ei vaan voi korjata. Joitain asioita olisi pitänyt tehdä kauan sitten, jotta voisi nyt tehdä jotain muuta. Perustukset pitää olla kunnossa, että on jotain minkä päälle rakentaa. Halkeamat perustuksissa voi korjata, mutta se pohja pitää olla.  "Aina voi muuttua" ne sanovat. "Koskaan ei ole liian vanha opettelemaan uutta" ne sanovat. Niin helppoa sanoa, niin vaikea tehdä jotain oikeasti. Tai ei vaikeaa. Pelottavaa. Mahdotonta. Ympärilläni on niin tiiviit muurit suojana maailmaa vastaan, että niiden murtamiseen ei omat voimat riitä. Siihen pitäisi saada ulkopuolelta apua, oikealta, osaavalta taholta. Mutta kun. Miten selittää kenellekään jotain mitä et itsekään ymmärrä tai osaa pukea sanoiksi. Miten voisi vaatia ketään ymmärtämään. Edes niiden, joiden pitäisi ymmärtää, saati niiden joiden vain haluaisi ymmärtävän. Haluanko edes, kun on niin paljon helpompi jatkaa näin.

Kai tämä tästä. Tomorrow is a brand new day. Kerään sieluni sirpaleet ja liimaan ne taas kasaan. Kuka tietää vaikka joskus vielä löytäisin sen liiman, joka oikeasti pitää palat kasassa. Siihen päiväuneen uskoen. <3 "No matter how dark the world seems now, the sun will rise on a new day. Tomorrow the possibilities are endless."

Kahden vaiheilla painanko "julkaise" vai "tallenna". Toinen antaisi mahdollisuuden katua tätä huomenna.

Pari viikkoa myöhemmin: Julkaisin. Poistin. Julkaisen taas. :D Miksi kirjoittaa, jos se jää vain omiin arkistoihin. Kuitenkin luen tän uudestaan ja uudestaan. Ei tästä kukaan muu kuitenkaan ota tolkkua, en ehkä itsekään enää myöhemmin tavoita enää niitä samoja ajatuksia. Joku ymmärtää tän väärin, mutta niinhän sanojen kanssa aina käy. Joku löytää tästä ehkä omia ajatuksiaan, niinkin sanojen kanssa joskus käy. Viimeinen klikkaus, ja se on siinä, viis siitä mitä kukaan muu ajattelee. Minun blogi, minun ajatukset. Voit aina jatkaa matkaasi eteenpäin.
Jostain syystä olen viime aikoina miettinyt taas ihmisiä ja ihmisten ajatuksia. Tai toimintaa pikemminkin. Sitä miten erilaisia me olemme. On niitä, joille muut ihmiset ovat olemassa vain omien tarpeiden tyydyttämistä varten, kun itse kaipaa kuuntelijaa, apua fyysisesti tai taloudellisesti. Toisinpäin homma ei koskaan toimi. Sitten on niitä, jotka ovat se kuunteleva ja auttava osapuoli. Aina. Itse ei osaa apua pyytää, tai ei kehtaa tai jos joskus pyydät, tulee vastauksena vain "en mä nyt kerkee, pysty, osaa, katotaan toiste". Äkkiä sitä oppii, että pitää itse vain selvitä. Mutta miten kauan sama ihminen jaksaa olla se kuunteleva osapuoli, olkapää jota vasten itkeä? Niin mielellään kun sitä auttaakin, niin jossain vaiheessa vaan omat voimat loppuu. Ei vaan jaksa viikosta ja kuukaudesta toiseen kuunnella samoja ongelmia, joitten hoitoon ihan oikeasti tarvitsisi ammattilaisapua, ei pelkästään kuuntelevaa kaveria. Yhden tälläisen kanssa oli pakko pistää kokonaan välit poikki, kun jokainen puhelu oli samaa lätinää. Ehkä mä olen huono ja itsekäs ihminen, mutta sitten olen. Ainakin omaa oloa se helpotti, ennen pitkää. Ei enää tarvinnut ahdistua valmiiksi puhelimen soidessa, ei keksiä tekosyitä miksi en lähtisi kahville tai tän tyypin kohdalla se yleensä tarkoitti muutamaa olutta siinä ajassa kun minä lipitin ehkä yhden siiderin tai limun. Juu ei, en jaksanut. Eikä tämäkään ihminen nähnyt omissa toimissaan mitään vikaa. Häntä pitää ymmärtää koska hänellä on vaikeaa. Enköhän minäkin ole takanapäin saanut oman osani haukuista, kuten kaikki muutkin kaverinsa. Mutta olkoon, onnea matkaan.
EI tämä tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi kuuntelijana, kun joku sellaista tarvitsee. Onhan se toisaalta hieno huomata olevansa sellainen, jolle voi puhua, johon jollain tavalla voi luottaa. Ja kun elämässä on muutakin kuin ne ongelmat (tiedätte kyllä keitä olette <3 ).

Sitten on nämä, jotka on aina palvelun tarpeessa. Autat muutossa, koirienhoidossa, lainaat rahaa, teet sitä tai tätä pikkupalvelusta. Ai että apu toimisi toiseen suuntaan?  Lainatkin maksettaisiin takaisin? Enpä taida henkeäni pidätellen odottaa... Röyhkeimmät pyytävät ihan pokkana työkseen jotain tekevää "avuksi", kahvipalkalla tai ihan muuten vaan. Kun "sultahan se sujuu niin näppärästi, kun oot ammattilainen". Jos sitten yrittäjä erehtyy sanomaan, että joo, tää ois laskutettavaa työtä sitten ja ihan näillä mun virallisilla liksoilla, niin ollaan loukkaantuneita. Ehkei sitä ajattele työksi, jos itse tekee jotain toimistohommaa, mitä ei voi tehdä naapurin tai sukulaisen hyväksi eli kukaan sua pyydä pikkukeikalle kahvipalkalla. Vaan olepa siivooja, lääkäri, tietokoneheppu (no en minä tiedä niille oikeita nimikkeitä :D ), autonfiksaaja, kampaaja... "Voisitsä vähän..." Juu en.

Yksi ärsyttävimpiä ihmistyyppejä on ne, jotka ovat itse viimesen päälle täydellisiä, mutta isoon ääneen muistavat tehdä numeron muiden virheistä. Tai ei, eihän toki kyseessä ole virheet vaan ihan tarkoitukselliset huijausyritykset ja rikollinen toiminta ja petokset... Sitähän sen täytyy olla, jos kaupan kassalla saat rahasta väärin takaisin? Tai ostat tuotteen, joka ei toimikaan odotetulla tavalla, tietysti syy on myyjän ja kaupan, ei suinkaan vikaa voi olla yksittäisessä tuotteessa tai siinä, että olisit hankkinut väärän tuotteen. Näitä tyyppejä kuuluu valitettavasti lähipiiriin. Luonnollisesti virheestä ei voida asiallisesti huomauttaa paikanpäällä, vaan tehdään iso numero # -merkintöineen netissä, mainiten toki nimeltä sekä yritykset että henkilöt. Anteeksi vaan, mutta ei ihan asiallista toimintaa. Varsinkin kun itsekin tekee virheitä, kertoo toki niistäkin, mutta naureskellen kun tuli vähän töpättyä. Niin, entäs jos se toinen osapuoli toimisi kuten sinä, nostaisi ison äläkän somessa? Joo, ei niin voi tehdä, eihän? Tein tosiaan sen virheen, että pitkästä aikaa silmäilin tiettyjen henkilöiden Facebook-profiileja. Ei olisi pitänyt. Mikään ei ole muuttunut sitten viime vuoden vai milloin viimeksi noita katsoinkaan. Suljetaan taas mappi-öö:hön, kokeillaan vuoden päästä uudestaan. Tai ehkä opin sitä ennen?

Noin, saahan tästä nyt varmasti sen kuvan, että pidän itseäni muita parempana, lähes täydellisenä ihmisenä, jonka toiminta on ainoa oikea? Hienoa, koska se ei ollut tarkoitukseni. Toivon vaan, että ihmiset ottaisivat huomioon muutkin. Maailma olisi himpun parempi paikka meille kaikille. Itsekäs voi olla tiettyyn rajaan saakka, mutta muita ei saa vahingoittaa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Voihan kanssamatkustajat

Päätin tuossa pikasesti poiketa Tampereella kädentaitomessuilla. Matkaan lähdin perjantaina heti töiden jälkeen, tai jo vähän ennenkin, kun otin käyttööni edellisviikon ylityöt. Kiipesin bussiin ja jäin tapani mukaan istumaan melko eteen, kuulomatkan päähän kuskista. Edessäni istui vain pari ihmistä, joten kuuluvuus ovelle olikin hyvä, ei häiriötekijöitä...
Kyytiin kiipesi nainen, matkustaja1. "Kauankos tää ajaa Helsinkiin?" Kuljettajan vastatessa, että tunnin verran, järkyttyi matkustaja1. "TUNNIN???" No ihan normaaliaika minusta, kun bussi kuitenkin pysähtelee pysäkeillä ja sitä muutakin liikennettä on. Ilmeisesti matkustaja1 ei yleensä busseja käytä. Kuljettajakin tätä selitti, että ei voi ihan tarkkaa aikaa sanoa, kun ei tiedä miten liikenne etenee ja miten usein pitää pysähtyä. Edessäni istuva matkustaja2 ei kuitenkaan voinut jättää asiaa tähän. "Eikös se kestä 55 minuuttia? Siellä sivulla sanotaan 55 minuuttia, 5 minuuttia vaille tunti!" Ihme kyllä asiasta ei tehty kuitenkaan sen isompaa numeroa, vaikka mielessäni ehdin sen jo kuvitella.

Hetken päästä ovelle kiiruhtaa toinen nainen. "Saisinko minä ostaa lipun tälle kirjekuorelle? Sitä tultaisiin Helsingissä vastaan kyllä. Minä otin vahingossa kotiavaimen mukaan ja pitäisi saada se nyt takaisin, että jos minä ostan sille lipun niin meneekös se perille?" Harmitti etten nähnyt kuljettajan ilmettä... "Niin siis mitä?" kysyi kuljettaja, enkä yhtään ihmettele. Nainen selosti asian uudestaan ja kuski - ilmeisesti haluten vaan eroon tapauksesta mahdollisimman pian - totesi, että kyllähän se varmaan onnistuu, rahtina voi lähettää. Varmisteli vielä, että sitä tosiaan tullaan Kampissa hakemaan ja saivat asian hoidettua. Hintaa en kuullut, mutta ilmeisesti oli vain muutaman euron, kun nainen iloisesti ja kuuluvasti hihkaisi "Ai niin vähän? Minä ajattelin että jos se on jotain 500 euroa!"

Kampissa Tampereen suuntaan lähtevän auton kanssa oli sitten eri ongelmat. Edellinen bussi oli jostain syystä myöhässä useamman minuutin ja oma bussi ei päässyt sitten laiturille. Kuski kävi tälle edelliselle jo jotain sanomassa, mutta yhä vaan kesti (ja arvatkaa häiritseekö, kun en tiedä mikä viivästykseen oli syynä. Villi veikkaus: joku matkustaja). Aikataulun näyttöruudussa ehti jo tiedot vaihtua ja näytti ekana tuon Tampereen auton tiedot. Niinpä useampi siihen menevä matkustaja ryntäsi ovesta ulos ja suoraan bussiin, sitten täyskäännös ympäri ja jäi siihen laiturille parveilemaan. Lopulta bussi lähti ja toinen pääsi ajamaan tilalle. Ja menikö sen kanssa asiat sujuvan sutjakasti? Ehei. Kyytiin oli tulossa jostain syystä niitä edellisen bussin matkustajiakin (kyllä, edelleenkin mua kiusasi kun en tiennyt syytä...) joitten kanssa piti selvitellä jatkoyhteyksiä tai jotain. Lisäksi kyytiin oli kovasti tulossa nainen, jonka lipussa luki Kokkola, laiturina tää sama ja kellonaikakin heitti parilla minuutilla. Eli mahdoton yhtälö, jota ei kuski pystynyt selvittämään vaan neuvoi menemään matkahuoltoon. Onnea matkaan vaan... Tässä vaiheessa oli jo selvää, että mekin lähtisimme liikkeelle pari minuuttia myöhässä. Vielä koitti pari mattimyöhäistä tulla kyytiin ja kuski totesi, että tulkaa nyt, vaikka oikeastaan pitäisi olla jo menossa. "No ettekös te oo aina myöhässä?" kommentoi mies ylimieliseen sävyyn. Minä olisin jo saattanut sanoa jotain ajoissa tulemisesta, mutta kuski lehmänhermoisena naurahti vaan, että minä en ole koskaan myöhässä. Eikä nytkään lähtö viivästynyt kuin 2 minuuttia, mikä nyt ei varmasti kenenkään aikataulua kaada mihinkään suuntaan. Matkalla kuski selvitteli vielä näitä jatkoyhteyksiä, soitteli toisille kuskeille sopien matkustajien vaihdoista, että saadaan ihmiset mahdollisimman nopeasti eteenpäin ja huolehti siinä sivussa vielä yksin matkustavan lapsen perille oikealle pysäkille. No, eipähän käy iltapimeän ajot tylsiksi...

Vaan täytyy sanoa, että ei käy noitakaan hommia kateeksi. Sitä matkustajana ei oikeasti edes ajattele mitä kaikkea kuski joutuu tekemään ja kokemaan ja kuitenkin täytyy niistä aikatauluista pitää kiinni. Sitten saa kuulla valitukset, jos ollaan minuutti tai kaksi myöhässä...


Kappas, tämä on jostain syystä tainnut jäädä luonnoksiin eikä ole päätynyt julkaistavaksi saakka. Lätkäistäänpä nyt samantien näkyviin tämäkin hengentuote. :)

Huppista keikkaa!

Pienimuotoisia arkeologisia kaivauksia netin syövereissä ja tälläinen tuli vastaan. Jotenkin tutun oloinen... No mutta kappas, sehän on oma pikku blogini. *syvä huokaus* Vähän on taas tullut taukoa, ihan vähän vaan - vajaa kaksi vuotta.

Eipä tässä nyt toisaalta mitään ihmeitä ole tapahtunutkaan, että mistäpä sitä raapustelisi. Vähän työkuvioita uusittu, ikkunan takana maisema muuttunut, ei kylläkään muuton takia vaan näiden rakennustöiden. Takapiha on kadonnut, ensin se pikkuinen metsikkö, sitten sen tilalle tullut lammikko osmankäämineen ja sammakoineen. Tilalla pönöttää muutama kerrostalon poikanen ja parkkihallirakennus. Ja lisää tulee. Se on kesälomakin mukava herätä aamuseitsemältä, kun pihalla kuuluu jumalaton ryminä ensimmäisen sorakuorman valuessa auton lavalta. Tämän jollei anna uniaan vielä keskeyttää niin tuntia myöhemmin alitajuntaan puskee piiiip, piiiip, piip, piip, piipipiipiiipPUUUMM tien toiselta puolelta, missä räjäytellään kalliota tulevan koulun tieltä. Onneksi nautin kesäaamuista.

Lueskelin tuossa hiukan huvittuneena paria aikaisempaa kirjoitusta kaappien inventaariosta. Kovasti heittelin silloin tavaraa myyntiin ja poistoon, mutta kun tänä kesänä tein saman, niin kummasti sitä vain kaikkea silti löytyi. Löytyy muuten yhä, vaikka roskiin on mennyt useampikin kassillinen, kirppiksellä myyty samoin tavaraa ja menipä tuota pari isoa laatikollista ihan kavereillekin. Huolestuttavasti on vielä toiminut järjenkäyttö uutta tavaraa katsellessa, ihankaikkea ei tarvitse ostaa, vaan sitä oikeasti miettii haluanko ja tarvitsenko tämän nyt, ostaisinko myöhemmin? Tai ollenkaan? Noh, tämä on ohimenevää. Vaan vielä pitäisi saada kellarista pari laatikollista kirjoja pois. Kuka haluaa tulla penkomaan? Onneksi tuossa keväällä Porvooseenkin tuli tuollainen Goodwill-hyväntekeväisyyskirppis, jonne olen saanut jonkin verran tavaraa vietyä. Kaikkeahan sinnekään ei viitsi viedä, lähinnä sellaista minkä voisi itse kuvitella ostavansa.

Mutta joo, jospa tästä taas tomertuisi kirjoittelemaan. Tai sitten ei. Tuleepa nyt ainakin testattua vieläkö tämä toimii. Jos vaikka uskaltautuisi tekemään niitä tunnustuksia kaappien syövereistä. Masokismia ja silleen.