sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kun ei usko, niin ei usko!

Tiedättehän sen tunteen, kun on aloittamassa jotain ja jo siinä aloittaessa tai jopa ennen sitä pieni ääni päässä sanoo: älä, tuosta ei seuraa mitään hyvää. Silti pitää aloittaa. Lopulta kuitenkin toteat äänen olleen oikeassa ja koitat korjata erehdystä, äänen voihkiessa epätoivoisena.  Ei auta, jatkat ja jatkat, korjaat mukamas ja koko ajan vaan enemmän menee pieleen.

Mulla näitä tulee aina silloin tällöin. Yleensä ne taitaa olla näitä askartelujuttuja, jokin asia ei näytä alkuvaiheessa hyvältä, mutta päätät silti jatkaa ja luotat siihen, että homma korjaantuu ja muuttuu hyväksi. No ei muutu. Tänään tein saman keittiöhommissa. Oikeastaan homma alkoi jo jokunen viikko sitten, kun mummulasta papereita selvitellessä eteen osui mummun kirjoittama, selvästi jostain kopioitu resepti. Nimenä oli "Terveiset Kotkasta", ei mainittu mikä ohjeella tulee, mutta näppäränä kodinhengettärenä (lopeta se nauraminen!) päättelin kanssaihmisten kanssa, että jonkinlainen kahvikakku on kyseessä. Minä en yleensä tee kakkuja. Oikeastaan en juurikaan leivo (joojoo, en oikeastaan kokkaakaan, mutta se nyt ei ole tässä se pointti), mutta tarvittaessa kyllä ja yleensä loputulos on ihan onnistunut. Siitä yhdestä äitienpäiväkakusta ei puhuta, edelleenkään.

Reseptiä lukiessa osui silmiini pari epäilyttävää ainesosaa. Neilikka ja kardemumma, molemmat melkoisen vahvalta tuoksuvia. Kardemummaa en käytä koskaan, en edes niihin hyvin harvoin tekemiini pulliin, joihin se kuulemma ehdottomasti kuuluu. Neilikka toi mieleen joulupiparit, joita en siedä. en myöskään siedä maustekakkuja. Fiksu ihminen olisi tässä vaiheessa todennut, että joo, jätetään väliin. Minä en. "Laitan vähän vähemmän noita, maku säilyy varmaan suht ennallaan, mutta ei maistu niin vahvasti mausteille." Se oli virhe.
Sekoittelin kuiva-aineet kulhossa, laitoin mausteita ripauksen. Neilikkapussin avaaminen oli tyrmäävä kokemus, haisee aivan kammottavalle. Fiksuhko ihminen olisi kaivanut ne mausteet vielä pois jauhojen päältä ja yrittänyt pelastaa mitä pelastettavissa on. Minä en. Päättäväisesti sotkin kosteat aineet kulhossa, siivilöin jauhoseoksen sekaan ja se oli siinä! Haisi pahalle, mutta näytti hyvältä.

Uuni kuumenemaan, voitelemaan vuokaa. Sehän pitäisi voidella ja jauhottaa. Jauhopurkki oli kuitenkin jo kaapissa, korppujauhoja ei ollut ja muut korvikkeet taas tuntui aivan liian hankalilta kaivaa esiin. Kyllähän se nyt hyvin voidellusta vuokasta irtoaa. Taikina vuokaan ja uuniin. Muistin jopa katsoa kelloa siinä vaiheessa ja ohjeen  paistoaikaa oli tarkoitus noudattaa. Yleensähän nää menee mulla niin, että tiedän kyllä valmistumisajan, mutta unohdan katsoa milloin homma laitetaan uuniin. Tai kananmunien keittovesi alkaa kiehua tai... No ymmärrätte kyllä. Liekö sitten uunini on keskimääräistä tehokkaampi, tai ehkä matala vuoka vaikutti asiaan, mutta jo hyvissä ajoin ennen määräaikaa alkoi tuoksahtaa kypsälle. "Ei se nyt vielä, olkoon hetken..."  Päätin kuitenkin käydä katsomassa tilanteen. Ähäs, ei se palanut, luulitte kuitenkin! Mutta edelleen se haisi mausteiselle. Ja se osa, mikä sitkeästi piti kiinni vuokasta kipatessani kakuntekeleen vadille päätyi maisteltavaksi ja kyllä, se maistuu maustekakulle. Nyt mulla on sitten päältä ei-kovin-kaunis, sisältä ei-kovin-hyvänmakuinen kakku ja yhä koitan keksiä miten sen saisi muokattua syötäväksi.
 Jokohan mä tästä kerrasta oppisin kuuntelemaan sitä pientä ääntä?

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa aika lailla samalta kuin mun leipomiset. :D Siksi mä en leivo.

    VastaaPoista
  2. Sanovat, että harjotus tekee mestarin. Siitä en tiedä, lihavan se ainakin tekee, jos joutuu ne harjotelmat ite syömään. :D

    VastaaPoista