sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kun mistään ei tule mitään - yleistä valitusta

Mikä siinä on, että toisinaan joku asia onnistuu kertalaakista ja toisinaan ei tule mistään mitään, ei vaikka mitenpäin vääntäisi ja kääntäisi? Olen nyt muutaman päivän repinyt hiuksia päästäni, kun pitäisi tehdä eräs tilaustyö (no, ei ihan, mutta työlle on tilaus ja deadline). Löysin hyvän mallin ja tarvikkeetkin löytyisivät lähes kokonaan omista varastoista (ei varmaan ylläri kenellekään...). Mutta kun!
Kyseessä olisi ristipistomalli, johon ei oikeasti tarvitsisi kuin suunnilleen viittä väriä. Tai sanotaanko kahta väriä, mutta kumpaakin 2-3 eri sävyä. Luulin valikoimissani olevan ihan hyvät värit, mutta ehei. Kun on se yksi hyvä ja pitäisi sen kaveriksi saada kaksi läheistä sävyä, jotta lopputulos olisi luonnollisen näköinen. No siihen se kaatuukin, kun ne värikollegat on joko liian kellertäviä tai liian sinertävään vivahtavia. Tai jotain vastaavaa, kyllä te tiedätte. Pitääkö mun ihan oikeasti käydä kaupassa ostamassa oikeita värejä? Vai keksinkö tässä lennossa jonkun muun idean toteuttaakseni homman? Keljuttaa.

Sekin ottaa taas päähän, kun pitäisi jotakuinkin yksin koittaa yhtä kerhoa pitää toiminnassa. Kysyt etukäteen ideoita - vastauksena hiljaisuus. Ehdotat jotain ja kysyt onko hyvä - vastauksena hiljaisuus. Teet päätöksen, ei reaktiota. Paitsi viime hetkellä sitten, että kun ei me tällästä, voitasko joskus sitä-tätä-tuota-jotainmuuta. Niin, itseasiassa jos olisit viitsinyt kuunnella tai lukea ehdotukseni, olisit huomannut että juuri tuo asia on siellä ehdotuksessa mainittu. Mutta kiva jos kelpaa sitten jälkikäteen itsesi ehdottamana... Jos koitat ehdottaa, että joku muukin voisi jotain tehdä, niin sitten kiitellään miten hyvin homma on toiminut tähänkin asti. Toki, kun itse ei ole tarvinnut tehdä mitään. Sama ongelma on kyllä yhdistystoiminnassa yleisesti, sataa jäsentä kohti on kymmenen jotka tekevät ja 70 jotka valittavat miten asiat pitäisi tehdä. Loput ovat hiljaa, etteivät herätä huomiota. Vaan koitapa näiltä saada apua ihan siihen konkreettiseen tekemiseen. Ei kannata henkeään pidätellä.

Tänään siis valituttaa, ei mahda mitään.

torstai 14. toukokuuta 2015

Ahdistusta ja hyperventilointia

Joskus kauan kauan sitten (tai ainakin melkein kaksi vuotta sitten) tein jotain, minkä tiesin vaativan huomiotani pitkään ja mille olisi deadline sitten joskus. Hyvin pitkän ajan päästä, joten ehtisin hyvin valmistautua. Aloitin homman intoa puhkuen, kunnes tuli stoppi. Se stoppi on jatkunut tähän asti. Viime viikolla sain sitten muistutuksen asiasta ja ihan oikeasti hetken aikaa nieleskelin tyhjää, sydän teki muutaman ylimääräisen lyönnin, silmissä musteni ja harkitsin maasta muuttoa. No ainakin läheltä piti.

Ostin tuolloin Nukkekotiyhdistykseltä talopaketin, rintamamiestalon. Tätä tehtiin aikanaan yhdistyksen 20-vuotisjuhlan kunniaksi muutamia kappaleita (en muista montako, googlatkaa) ja suuren suosion takia sitten myöhemmin muutamia lisää, kaikkiaan 100 kpl. Kirjoitin tästä pitkän sepustuksen tuonne toiseen blogin tynkään, joten en toista itseäni. Mutta tarkoitushan yhdistyksellä oli, että kaikki 100 taloa ovat valmiina ja näytteillä yhdistyksen täyttäessä 25 vuotta. Nyt sitten oli lehdessä viime viikolla, että tuo pahuksen juhlavuosi on ensi vuonna! *hyperventilointia*

Entä missä vaiheessa olen minä taloineni? Osat on pohjamaalattu, tapetoitu ja nätisti pinottu jemmaan. Siinä kaikki. Mutta eihän tässä paljon puutu. Tarvitsee vain kasata tuo, tehdä ovet ja ikkunat, laittaa lattialistat ja tehdä takat ja huonekalut ja kaikki pikkusälä ja piha. Ja ulkoverhoilu. Sitten täytyy enää etsiä sopivan kokoinen ja tukeva kuljetuslaatikko ja keksiä millä tuon saa kulkemaan Tampereelle ensi helmikuussa. Helmikuu! 2016! *hyperventilointia* Onhan sinne aikaa, monta kuukautta, mutta tunnetusti aika sujahtaa ohi nopeasti kuin öljytty saippua. Lisäksi ajatus siitä, että talo sitten on siellä jossain kaukana, luoja ties kenen käpälöitävänä, hirvittää. Voi kamala, minun pikkunen siellä jossain, ihan ypösen yksin. Sikäli mikäli se nyt ylipäätään edes valmistuu, mikä suoraan sanottuna ei vaikuta ihan kovin uskottavalta tällä hetkellä. Toisaalta sen verran on suvun sisukkuutta minussakin, että jos jotain päätän, niin se tehdään. Minä itte ja vaikka perä edellä puuhun, jos niikseen tulee. Ei siis tarvitse kuin päättää.

Hätätilassa talossa tehdään julkisivuremonttia ja koko talo on peitetty suurilla suojamuoveilla. Ihan hyvä varasuunnitelma minusta. Tai ehkä talossa on juuri sattunut valtaisa tulipalo ja pystyssä on enää piippu ja savuava kivijalka? Tai eletäänkin vuotta 1950 ja taloa vasta rakennetaan. Tontille kivijalka ja kasa puutavaraa, viiden kilon säkki Bilteman sytyketikkuja luulisi hämäävän ketä tahansa. Kyllä tämä tästä.

Illan lakkopäivitys
positiivista: ei ostettuja askartelujuttuja
negatiivista: ei tehtyä inventaariota kuvatunnustuksineen
houkutuksia:  Nyt olisi Tigerissa sellaisia puisia viuhkoja, joista saisi todella kauniita puulistoja, reikäkuvioituja. Niistä saa nättejä tuolin selkämyksiä, lampunvarjostimia, sermejä... hintaa olisi huikea euro. Pahus. Oikeastaan pitäisi kyllä yhdelle kaverille ostaa, hän on sellaisia kaipaillut ja hänellä ei ole Tigeria lähellä. Uskaltaisiko sitä käydä katsomassa paikan päällä ja ostaa toiselle noita? Malttaako jäädä itse ilman?

maanantai 4. toukokuuta 2015

Ongelma selätetty

Maanantaita sitten vaan. Eilen pähkäilin tuon kakun tekeleen kanssa ja tänään sain loistavan idean. Tai ainakin päätin sitä kokeilla, menköön metsään jos menee. Ostin kaupasta sellaisen suklaavanukaspaketin "lisää vain maito ja vatkaa vimmatusti" ja purkin kermaa. Suklaa ja kerma, mikä muka voi mennä pieleen?
Vatkasin suklaamössön valmiiksi, mutta ohje ei kertonut pitääkö se sitten jääkaapissa jähmettää vai laittaa täytteeksi ja sitten jääkaappiin. Päätin käyttää heti, kun näytti sopivan jämäkältä. Vatkasin kerman ja lätkin kohti kakkua, sitten koko komeus kaappiin. Ehkä ihan vähän piti maistaa ja jestas, toi on hyvää. Ensi viikolla en sitten blogia kirjoittele, koska vyöryn pitkin lenkkipolkuja...
                                                ~~~~
Ja koska kukaan ei ole kyseistä reseptiä kysellyt, kirjoitan sen silti. Onpahan sitten tallessa, jos joskus kaipaan. :D (sitäpaitsi eikös ruokablogit oo silleen niinku tosi suosittuja?)

2 purkkia kermaviiliä
3 dl sokeria
1,5 dl sulatettua voita tai margariinia
4,5 dl vehnäjauhoja
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria (hei, tätä ei oo koskaan liikaa, anna mennä vaan)
2 tl kardemummaa (en tykkää, pistin vain puolet)
1,5 tl jauhettua neilikkaa (laitoin vain 0,5tl koska omani oli TOSI vahvan tuoksuista)
1,5 tl kanelia

Sotke kulhossa viilit ja rasva. Sekoita toisessa kulhossa kaikki kuivat aineet ja siivilöi ne viilimössöön, pienissä erissä. Sekoita taikinaksi ja kaada voideltuun ja jauhotettuun (ne korppujauhot on pop) kakkuvuokaan. Itse käytin tuollaista laajahkoa täytekakkuvuokaa, pienempi olisi ollut ehkä parempi ja oikeaoppisesti kai olisi pitänyt käyttää kahvikakkuvuokaa. Mutta ohjeet on tehty rikottaviksi, eiks jeh?
Paista 180 asteessa noin tunti, ja tosiaan tollasessa laajassa vuokassa kypsyy nopeammin eli käytä hajuaistia ja tikkua kypsyyden varmistamiseen, älä tuijota orjallisesti kelloa.

Sitten vaan vähän jäähdytellään, kipataan pois vuokasta ja ollaan tyytyväisiä kodinhengettäriä ja pullantuoksuisia kotirouvia. Tai jotain. Jos päätät paakkelsin täyttää, anna sen lepäillä seuraavaan päivään ennenkuin halkaiset ja täytät. Paitsi jos nyt ihan hirveät kakunhimot iskee, niin mitäpä sitä odottelemaan.

                                                 ~~~~

Oikeastaan mun oli tarkoitus kehua askarteluostolakkoni puolivälipäivää (hyvin menee) ja ottaa joku valokuva tähän, mutta ehtii sen huomennakin. Paitsi jos vyöryn siellä lenkkipolulla. 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kun ei usko, niin ei usko!

Tiedättehän sen tunteen, kun on aloittamassa jotain ja jo siinä aloittaessa tai jopa ennen sitä pieni ääni päässä sanoo: älä, tuosta ei seuraa mitään hyvää. Silti pitää aloittaa. Lopulta kuitenkin toteat äänen olleen oikeassa ja koitat korjata erehdystä, äänen voihkiessa epätoivoisena.  Ei auta, jatkat ja jatkat, korjaat mukamas ja koko ajan vaan enemmän menee pieleen.

Mulla näitä tulee aina silloin tällöin. Yleensä ne taitaa olla näitä askartelujuttuja, jokin asia ei näytä alkuvaiheessa hyvältä, mutta päätät silti jatkaa ja luotat siihen, että homma korjaantuu ja muuttuu hyväksi. No ei muutu. Tänään tein saman keittiöhommissa. Oikeastaan homma alkoi jo jokunen viikko sitten, kun mummulasta papereita selvitellessä eteen osui mummun kirjoittama, selvästi jostain kopioitu resepti. Nimenä oli "Terveiset Kotkasta", ei mainittu mikä ohjeella tulee, mutta näppäränä kodinhengettärenä (lopeta se nauraminen!) päättelin kanssaihmisten kanssa, että jonkinlainen kahvikakku on kyseessä. Minä en yleensä tee kakkuja. Oikeastaan en juurikaan leivo (joojoo, en oikeastaan kokkaakaan, mutta se nyt ei ole tässä se pointti), mutta tarvittaessa kyllä ja yleensä loputulos on ihan onnistunut. Siitä yhdestä äitienpäiväkakusta ei puhuta, edelleenkään.

Reseptiä lukiessa osui silmiini pari epäilyttävää ainesosaa. Neilikka ja kardemumma, molemmat melkoisen vahvalta tuoksuvia. Kardemummaa en käytä koskaan, en edes niihin hyvin harvoin tekemiini pulliin, joihin se kuulemma ehdottomasti kuuluu. Neilikka toi mieleen joulupiparit, joita en siedä. en myöskään siedä maustekakkuja. Fiksu ihminen olisi tässä vaiheessa todennut, että joo, jätetään väliin. Minä en. "Laitan vähän vähemmän noita, maku säilyy varmaan suht ennallaan, mutta ei maistu niin vahvasti mausteille." Se oli virhe.
Sekoittelin kuiva-aineet kulhossa, laitoin mausteita ripauksen. Neilikkapussin avaaminen oli tyrmäävä kokemus, haisee aivan kammottavalle. Fiksuhko ihminen olisi kaivanut ne mausteet vielä pois jauhojen päältä ja yrittänyt pelastaa mitä pelastettavissa on. Minä en. Päättäväisesti sotkin kosteat aineet kulhossa, siivilöin jauhoseoksen sekaan ja se oli siinä! Haisi pahalle, mutta näytti hyvältä.

Uuni kuumenemaan, voitelemaan vuokaa. Sehän pitäisi voidella ja jauhottaa. Jauhopurkki oli kuitenkin jo kaapissa, korppujauhoja ei ollut ja muut korvikkeet taas tuntui aivan liian hankalilta kaivaa esiin. Kyllähän se nyt hyvin voidellusta vuokasta irtoaa. Taikina vuokaan ja uuniin. Muistin jopa katsoa kelloa siinä vaiheessa ja ohjeen  paistoaikaa oli tarkoitus noudattaa. Yleensähän nää menee mulla niin, että tiedän kyllä valmistumisajan, mutta unohdan katsoa milloin homma laitetaan uuniin. Tai kananmunien keittovesi alkaa kiehua tai... No ymmärrätte kyllä. Liekö sitten uunini on keskimääräistä tehokkaampi, tai ehkä matala vuoka vaikutti asiaan, mutta jo hyvissä ajoin ennen määräaikaa alkoi tuoksahtaa kypsälle. "Ei se nyt vielä, olkoon hetken..."  Päätin kuitenkin käydä katsomassa tilanteen. Ähäs, ei se palanut, luulitte kuitenkin! Mutta edelleen se haisi mausteiselle. Ja se osa, mikä sitkeästi piti kiinni vuokasta kipatessani kakuntekeleen vadille päätyi maisteltavaksi ja kyllä, se maistuu maustekakulle. Nyt mulla on sitten päältä ei-kovin-kaunis, sisältä ei-kovin-hyvänmakuinen kakku ja yhä koitan keksiä miten sen saisi muokattua syötäväksi.
 Jokohan mä tästä kerrasta oppisin kuuntelemaan sitä pientä ääntä?